Viime viikolla sekä työkaveri että kaveri sai vauvan. Toinen pojan ja toinen tytön. Vauvojen syntyminen on ihanaa, mutta se yllättäen on herättänyt katkeria tunteita mussa. Siis ei näitä vauvojen vanhempia kohtaan vaan omaa tilannetta kohtaan.

Kysyin eilen mun mieheltä, että miksi mä en saanut synnyttää normaalisti tai imettää. Mun synnytys kun meni vähän eri rataa. Me oltiin just muutettu uuteen asuntoon ja laskettuun päivään oli melkein neljä viikkoa aikaa, kun menin neuvolaan käymään. Neuvolan täti teki normitsekkaukset ja kaikki muuten hyvin, mutta vauvan sydänäänet hävisi/romahti välillä. Täti käski mut menemään välittömästi kättärille ja soittamaan mun miehelle (siis jo sieltä neuvolasta). Se täti oli niin hädissään, että tartutti hätänsä muhunkin ja mä itkin koko matkan kun ajoin kättärille. Enkä edes tiennyt mistä pitää olla huolissaan. Kättärillä ne laittoi mut tunniksi piuhoihin kiinni. Kaikki meni taas kivasti kunnes ihan sen tunnin loppupuolella ne äänet hävis taas. Pääsin kotiin hakemaan yöpymiskamat ja syömään ja sitten takasin kättärille osastolle. Mulla on jostain syystä sairaalapelko. En tiedä johtuuko siitä, että vietin elämäni ensimmäiset viikot sairaalassa. Vaiko enemmän siitä kontrollin menettämisen tunteesta, kun ei voi itse hirveästi vaikuttaa asioihin muiden hoidossa. Minäpä aikuinen ihminen sitten itkeä tihrutan siinä, kun odotan että hoitaja tuo sairaalavaatteet ja näyttää mun huoneen. Melko noloa.

Sydänääniä mitataan illalla ja aamupäivällä ja taas ne välillä häviää. Mun mielestä se johtui vain siitä, että vauva liikahti siitä läpyskän alta pois. Mutta minähän en lääketieteestä mitään ymmärrä. Mun piti painaa sitä kutsukelloa, jos äänet häviää. Sitten kun sitä painoi, tuntui että ihmisiä lappaa ovista ja ikkunoista sisään juoksujalkaa kääntelemään mua ja laittamaan happinaamaria paikoilleen. Loppujen lopuksi lääkärit päättää tehdä keisarinleikkauksen. Syynä juuri nuo sydänäänet sekä se, että vauva ei ollut kasvanut viimeiseen pariin viikkoon kunnolla.

Leikkaus meni hyvin, enkä kerennyt sitä jännittämään, kun kaikki kävi niin äkkiä. Mulle se oli jopa helpotus. Kauhuskenaario oli se, että odottelen laskettua aikaa sairaalassa. Mä olisin varmaan tullut hulluksi siinä ajassa :) Tyttö syntyi keskosena (1.910 g ja 44 cm) ja vietti ekat kolmisen viikkoa kättärin keskososastolla. Imettämään en pystynyt, kun tyttö oli niin "heikko" ettei jaksanut vielä imeä. Pumppailin tuotantolehmänä maitoa kotona sähköpumpulla ja vein sitä kättärille. Sitten tuli vatsatauti, en voinut pumpata ja maidontulo tyrehtyi kokonaan.

Syitä katkeraan fiilikseen on muutamia. Ensinnäkin se, että olin todella odottanut synnytystä ja olisin halunnut luomusynnytyksen. Sen sijaan sainkin jotain ihan muuta... Toiseksi: oon lukenut jostain, että synnytys vahvistaa äidin ja lapsen suhdetta. En tiedä, onko se se koko tapahtuma joka näin tekee, vai vapautuuko synnytyksen käynnistymisvaiheessa äidin elimistöön jotain ainetta, joka tekee siteen vahvemmaksi. Imetys luonnollisesti myös vahvistaa äidin ja lapsen välistä suhdetta. Multa jäi kaikki tämä kokematta. Mun mielestä mä en ole synnyttänyt ollenkaan, se lapsi vaan otettiin mahasta. Ja voin sanoa, että aluksi ei pitkään aikaan tuntunut siltä kuin luulen muista äideistä tuntuvan. Keskososastolla kävi äitejä, jotka tulivat sinne noin aamukahdeksalta ja lähtivät kotiin illalla. Mä olin siellä päivittäin noin kahdesta puoli kuuteen. Kotona oli paljon hommaa ja en kokenut muutenkaan, että mun olis ollut välttämätöntä olla siellä. Kyllähän se lapsi omalta tuntui, mutta ei sitä ollut niin onnensa kukkuloilla, kuin monet äidit näyttävät olevan. Ehkä mä en muutenkaan ole sellaista tyyppiä. Mun on vaikeeta kiintyä ihmisiin tai se vie ainakin kauan aikaa. Tämä tilanne ei ainakaan helpottanut asiaa lapsen kanssa. Ja ehkä tuo tilanne muutenkin oli niin sekava silloin ja tuli niin äkkiä, että mä en vaan kerennyt sopeutua siihen. Näin jälkikäteen mulle on tullut itsesyytöksiä siitä,että oon ollut huono äiti, tunnetasolla kylmä jne. Mä olin sen ekan vuoden jotenkin melko eksyksissä enkä ollenkaan oma itteni. Luultavasti mulla oli synnytyksen jälkeistä masennusta, en vaan itse tajunnut sitä. Oli niin ihanaa mennä takaisin töihin äitiysloman jälkeen, kun sai olla rauhassa. Kotona tuntui, että lapsi vaan vaatii ja vaatii ja huutaa eikä saa mitään tehdä rauhassa.

Nyt tuo kaikki on taaksejäänyttä, onneksi. Lapsen kanssa menee hyvin ja tuntuu, että on taas oma itsensä. Toista lasta ei enää tule. Ehkä oltaisi harkittu asiaa, jos tämän ensimmäisen kanssa olisi menneet asiat helpommin. En ole aikoihin miettinyt näitä asioita (jos koskaan kunnolla), mutta nyt nämä vauvauutiset lähipiirissä on tuoneet piilevät tunteet pintaan. On vähän sellainen olo, että miksi minä ja miksi asioiden pitää tapahtua aina vaikeimman kautta. En mä mun miestäkään helpossa tilanteessa löytänyt. Mä yritän kuitenkin olla katkeroitumatta. Turha tuhlata energiaa asioihin, joille ei enää voi mitään.