Mä oon jo pitkään odottanut, koska alan aikuistua. Nyt se vissiin on sitten alkamassa sekin kehitys. Joku voisi todeta, että on jo aikakin. Oonhan mä sentään jo lähempänä neljääkymmentä kuin kolmea... Sen huomaa pienistä jutuista.

Ensinnäkin: oon aina tykännyt juoda siideriä. Jos on lähdetty juhlimaan, mä oon vetänyt siideriä posket lommolla. Nyt se ei enää maistu ollenkaan. Se on niin makeata, että rupee tökkimään jo ekan tölkin jälkeen. Viimeksi otin mukaan pullon punkkua ja join siitä alle kolmasosan. Se oli hyvää ja mä olin tyytyväinen. Eikä ollut krapulaakaan aamulla. Mitä nyt väsytti valvominen.

Toinen asia: juhliminen on ollut mun mielestä kivaa ja pään täyteen vetäminen on ollut oiva tapa relata. Nyt me käydään läpi ne "pakolliset" juhlat vaan. Ei sillä, etteikö niissä olisi kivaa. Ei vaan jotenkin viitsi kuluttaa vähää vapaa-aikaansa baarissa riekkumiseen ja krapulanpotemiseen, jos ei ole kunnollista syytä. Kunnollisia syitä ovat kavereiden synttärit, häät ja muut sellaiset. En muista, koska viimeksi olisin ollut yöelämässä pelkästään jonkun tyttökaverini kanssa. Yksi meidän miespuolinen ystävä sanoi joskus, että hän ei ymmärrä miksi seurustelevat ihmiset käyvät baareissa kun ei ole pakko. Silloin hän oli siis itse sinkku. Nyt kun on nainen löytynyt, ei kaverille enää baarissakäynti maita. Miehillä tietysti se on usein sitä pöydässä kaljanjuomista ja paskanjauhamista se baarissa oleminen. Mä tykkään tanssimisesta. Joten jos tulee hyvää musaa, mä viihdyn kyllä.

Kolmas asia: oon tykännyt ennen shoppailemisesta. Nyt mua ei vois vähempää kiinnostaa kiertää kauppoja. Meen kauppaan vaan silloin, kun tarvitsen jotain. Okei, joskus on kiva katsella kauniita tavaroita, mutta eihän niitä tarvitse ostaa. Tämä alkoi rahansäästämisajatuksesta, mutta huomasin että se yksinkertaistaa elämää muutenkin. Meille laitettiin postilaatikkoon "Ei mainoksia, kiitos" -lappu. Sekin helpottaa elämää. Mainoksia tulee niin paljon, ettei ehdi kaikkia lukea. Sitten niitä on pöydät ja lattia täynnä. Ja sitten kun niitä ehtii lukea, keksii kaikkea kivaa ja turhaa ostettavaa, mitä ei ihan oikeasti tarvitse. Meillä sitäpaitsi pursuaa paikat tavaraa sen verran, että lisää ei todellakaan tarvita. Olen kuullut systeemistä, että jos ostaa yhden uuden tavaran kotiin, pitää kaksi tavaraa viedä pois. Kuulostaa aika tehokkaalta tavalta päästä ylimääräisestä roinasta eroon. Musta on tullut aikalailla ostokielteinen ihminen. Se helpottaa henkisestikin. Ei mieti kokoajan, että pitäisikö nyt hommata uudet verhot/pöytäliina/vaatteita/matto/jotainkivaapikkukrääsää. Koittaa vaan pärjätä niillä, mitä on.

Neljäs asia: mietin aika paljon sitä, kuinka onnekkaita me ollaan täällä. Meillä tarkoitan ensisijaisesti meidän perhettä, mutta myös yleisesti muitakin yltäkylläisyydessä eläviä. Oon mä ennenkin sitä miettinyt. Just esimerkkinä, etten ole ostanut uusia lautasia, kun maailmassa on ihmisiä joilla ei ole ruokaakaan joka päivä. Lautasten yhteensopivuus on siinä rinnalla aika pieni murhe. Mutta nyt mua on myös ruvennut ärsyttämään, että ihmiset ei ymmärrä olla kiitollisia siitä. En tiedä muista ihmisistä, mutta meillä kotona tällainen hyvinvointi näyttää olevan itsestäänselvyys. Luulisi, että ainakin mun mies osaisi arvostaa nykyisiä elinoloja. Hänen yksinhuoltajaäitinsä kasvatti kolmea lasta yksinään. Rahaa ei varmasti ollut liikaa, jos oli edes tarpeeksi. Toisaalta ehkä juuri sen takia mun miehestä on tullut jonkinasteinen materialisti. Että hän kompensoi köyhää lapsuutta ja tavaranomistaminen tuo tavallaan turvallisen fiiliksen hänelle. En tiedä. Mä olen ainoa lapsi ja varmaan jonkin verran hemmoteltukin. En osaa siis asettautua mieheni asemaan/fiiliksiin. Meidän tyttö nyt on ihan poispilattu tavaran määrällä. Siinä asiassa saa kyllä katsoa peiliin. Toivottavasti nyt ei ole liian myöhäistä kääntää suuntaa tässä asiassa. Oon koittanut hänelle jankuttaa, että ei se ostaminen ja uudet tavarat tuo onnea. Ja että minkään saaminen ei tunnu tosi kivalta, jos koko ajan saa jotain. Me ei nyt ollakaan mitään extraa hänelle osteltu, ei edes montaa joululahjaa. Mummi ja vaari on sitten hoitaneet tän ostopuolen huolella. En tiedä luuleeko ne, että lapsi menee pilalle jos ei se joku kerta saakaan sitä tarrakirjaa siitä kassan vierestä. Toivottavasti ne vähän heräs, kun kävivät piipahtamassa meillä lauantai-iltana ja näkivät tytön huoneen. Mattoa ei näy niiden tavaroiden alta. Huone on kokoajan kuin pommin jäljiltä. Mä en jaksa enää edes välittää asiasta. Oon siivonnut sen noin sata kertaa, mutta jonkun ajan päästä se on taas samassa kunnossa.

Saattaa olla vielä muitakin asioita, jotka viittaavat henkiseen muutokseen, mutta justiin nyt ei tule mieleen. Niin, onko tämä nyt aikuistumista vaiko vain pelkkää henkistä kasvua? Vai onko se yksi ja sama asia? Mä en koe tätä pahana asiana. Mielenkiintoista vaan, että mielipiteet ja ajatukset monissa asioissa tuntuvat muuttuvan samanaikaisesti. Ehkä se on ketjureaktio: kun mieli muuttuu yhdessä asiassa, se avaa portteja seuraaville muutoksille. Elämme jännittäviä aikoja joka tapauksessa :)