Mä sain töitä!!! Ja vielä kotikunnan alueelta!!! Ainoa miinus on, että tulot tippuvat puoleen entisestä ja ainakin alussa tarvitaan rahallista avustusta mun vanhemmilta. Mutta silti: en muista koska viimeksi olis ollut henkisesti näin hyvä ja helppo olla. Musta tuntuu, että nyt oon saanut oman itseni takasin. En tiedä, missä oon ollut viime ajat, mutta nyt oon taas täällä.

Viime viikonloppu meni ihan käsille ja reisille ja joka muuhun kuviteltavaan paikkaan. Hiihtolomalla mulla oli talviloma ja sen jälkeinen viikko oli tosi raskas. Viime viikonloppu meni yrittäessä toipua työstressistä ja olin niin poikki, että kiukuttelin vaan perheelle ja itkeskelin. Maanantaina kävin kysymässä vanhemmiltani, että jos nyt muutamaan viikkoon ei löydy uusia töitä, niin onko heillä lainata rahaa jos vaan irtisanon itseni. Lainaa olisi järjestynyt, mutta onneksi töitä löytyi.

Työhaastattelu oli nyt viikonloppuna. Mulla oli hirveä määrä kysymyksiä, mutta uudella pomolla niiden jälkeen vain yksi: tuletko töihin. Vastasin, että kyllä tulen ja sen jälkeen olo olikin kuin puulla päähän lyöty. Työ on kotisiivousta, eli ei yhtään sitä mitä oon tehnyt tai aiemmin hakenut. Mulla on silti mielettömän hyvä fiilis tästä. Mun uusi pomo tuntui ihmiseltä, jolla on samat arvot kuin mulla. Mun työ tulee olemaan vapaampaa, stressittömämpää ja työpäivät lyhyempiä. Eli saan enemmän aikaa perheelle. Vaikka tyttö täyttää tässä kuussa kymmenen, niin kyllä se vielä tarvitsisi vanhempia enemmän kuin nyt saa. Niin ja työmatkatkin on lyhyempiä, kun ei enää tarvitse ajaa pääkaupunkiseudulle joka ikinen päivä. Vaikkka se ajaminen oli tiedossa, kun tänne muutti, niin ei se herkkua ole ollut. Jos työ olisi ollut mielekästä, sen olisi vielä jaksanut. Mutta ei tässä tilanteessa.

Edelleen odottelen sitä, jos pääsisin appiukolle oppisopimuksella. Mutta se on ajankohtasta vasta joskus syksyllä. Ensin luulin, että pystyn sinnittelemään vanhassa työssä siihen asti. Viimeset pari viikkoa on kyllä osoittaneet sen, että olisin luultavasti kilahtanut sitä ennen. Ja jos appiukko olisi syksyllä ilmoittanut, että ei hän pystykään mua ottamaan, niin mä en enää olisi kestänyt sitä pettymystä. Mietin sitäkin, kun lääkäri sanoi jo viime keväänä että ei saada jäädä kärsimään töihin, koska terveys ei sitä kestä. Nyt oli siis aika viimesiä aikoja tehdä päätös. Ja tämä päätös tuntuu oikealta.

Kukaan ei luultavasti ymmärrä, että voin olla näin innoissani osapäiväsestä siivoustyöstä. Vain ne ihmiset voi edes osittain ymmärtää, ketkä on samassa työpaikassa. Uusi pomokin sanoi miettineensä, että miten mulla riittää motivaatio kun mulla on ollut niin hieno työ nyt. Mä sanoin suoraan, että olen täysin kyllästynyt enkä kestä sitä stressiä enää. Haluan stressittömämpää työtä lähempänä kotia ja osapäiväisyys tarkoittaa vaan enemmän aikaa olla tyttären kanssa. Rehellisyys maan perii siis.

Maanantaina sanon itseni irti ja se tuntuu aivan mielettömän hyvältä! Ainoa asia, mikä siinä surettaa jo nyt, on se että taakse jää niin paljon ihania työkavereita. Jos heitä ei olisi ollut, olisi ollut niin paljon raskaampaa nämä viimeiset pari vuotta. Onneksi on Facebook ;)