Ihana, ihana ilma ulkona! Istutin maahan äitienpäivälahjat eli runkoruusun (isännältä) ja auringonkukan taimet (tytöltä). Toivotaan, että molemmat pysyy hengissä ja kasvaa hyvin. Mutsi toi asterin ja leijonankidan taimia, mutta ne laitan maahan/ruukkuihin vasta ens viikolla. Niitäkin on niin paljon, että mihin ihmeeseen mä ne tungen? Meillä ei hirveen iso piha ole, mutta joka kesä mä oon saanut ne johonkin väliin survottua. Eiköhän niille tänäkin kesänä paikka löydy.

Tunnin päästä mä lähden piirustus- ja maalauskurssille. Oon venannut sitä jo ilmottautumisesta lähtien eli pari kuukautta  Siellä ei tarvitse osata mitään, mutta oon varma että kaikki muut siellä on jotain asian himoharrastajia. Mä vetelen sitten baskeri vinossa punaviinilasi vasemmassa kädessä tikku-ukkoja sudilla kankaalle...

Vaikka muuten on kiva päivä, niin kohta menee totaalisesti hermot tytön kanssa. Sen huone on taas kun hävityksen kauhistus ja mä sanoin, että kylään ei mennä eikä kukaan tuu kylään meille ennenkun se on siistitty. Hän lupas tehdä sen huomenna. No nyt hän soitti kaverilleen, joka on kuulemma huomenna menossa Hoplopiin. Mä sanoin, että mihinkään ei voi mennä ennenkun huone on siisti. "No mut mä siivoon sen helatorstaina". Yeah, right. Näkis vaan ja kuulis kolinaa. Kummasti aina keksitään kaikkia kivoja juttuja, jotka ajaa niiden ikävien kotitöiden edelle. Mutta mä olin ilkeä ja sanoin, että huomenna ei mennä mihinkään jos se ei ole huomenna siisti. Jos luvataan jotain, niin kyllähän se täytyy pitää. Eikä lasta voi opettaa siihen, että kotitöitä voi aina siirtää hamaan tulevaisuuteen, jos keksii jotain kivempaa tekemistä. Koska sitähän keksii aina, jos niikseen tulee.

Suoraan sanottuna kyrsii koko kakara aina välillä. Tai siis se kyrsii, että sen kanssa on aina hirvee vääntäminen asioista. En mä oleta, että se istuu hiljaa nurkassa aina kotona ollessaan, mutta jos sanotaan että jotain pitää tehdä niin ei aina tartte vänkyttää vastaan. Jotenkin sen on vaikea käsittää, että jos sanotaan ei, tarkoitetaan myös ei. En tiedä, ollaanko joskus annettu liikaa jossain periksi. Mun mielestä ei olla. Kun se saa raivarin, se kiemurtelee selällään lattialla ja huutaa (oikeestaan karjuu) täysiä joko "Mä haluun, mä haluun, mä haluun" tai vaihtoehtoisesti "Mä en haluu, mä en haluu, mä en haluu". Ja mä tiedän, että se ääni kantaa uloskin jonkun matkaa. Naapurit varmaan luulee, että me tökitään sitä tikuilla kynsien alle tai jotain vastaavaa. Mulle tulee sen jankutuksesta ja huudosta sellanen olo, että en varmana anna periksi, mutta ymmärrän toisaalta ihmisiä jotka antaa periksi tuossa tilanteessa. Vaikka ei saisi. Jos toi kohtaus tulisi kaupassa, niin eihän se kivaa olis. Hävettäis ja vituttais, kun ei kehtaisi huutaa takasin. Vaikka eipä se huutaminen mitään auta. Mutta kun iteltäkin menee hermo välillä. Aina ei jaksa sitä kuunnella. Mut ehkä tää on taas tällanen vaihe. Parin kuukauden päästä saattaa jo olla seesteisempää. Sitä odotellessa.