No nyt lähetin justiin työhakemuksen taloushallinnon assistentin paikkaan. Luulen, että mulla saattaisi olla ihan hyvät mahdollisuudet siihen. Mutta sitähän en taas tiedä, millaisia huippuhakijoita ne muut on. Perjantaina on viimeinen hakupäivä. Toivottavasti ensi viikolla puhelin pirahtaisi ja pääsisi haastatteluun. Ei se oo kellekään oikein, että mä väkisin jurnutan tuolla vanhassa työssäni. Ei mua oikein jaksa kiinnostaa mikään. En tiedä, kuinka paljon se näkyy päällepäin. Nyt mä olen kyllä loman tarpeessakin. Mutta ei mua muutenkaan ole vähään aikaan innostanut työt pahemmin.

En enää pysty miettimään, että kyllä se menee ajan kanssa ohi. En usko, että menee. Helpostihan sitä voi taas jämähtää tähänkin, mutta se ei olisi hyväksi mulle. Hyvä ystäväni viittasi tässä männä viikolla mun avioerooni kun puhuttiin mun työkuvioista. Hänen mielestään on väistämätöntä, että jos en rupea saamaan uutta työpaikkaa, tapahtuu joku suuri "räjähdys" että pääsen irtautumaan tuolta töistä. Ennen avioeroa mua nimittäin kypsytti muutaman vuoden, mutta en sanonut miehelleni mitään. Ajattelin, että enhän mä tollasta voi hänelle sanoa. Siitähän tulee paha mieli. No, pahempi mieli taisi tulla sitten kun rakastuin toiseen mieheen (nykyiseeni) ja tieto siitä tuli exälleni kuin salama kirkkaalta taivaalta. Että semmoinen räjähdys. Sittemmin olen yrittänyt opetella kertomaan tunteistani, mutta helppoa se ei ole vieläkään. Vaikka tätä tekstiä on helppo suoltaa tähän, niin en ilmeisesti ole kovin taitava puhumaan tunteistani. Kai mä ne tunnistan, mutta suljen jotenkin taka-alalle. En ikinä esimerkiksi itke julkisesti. Mutta ei mua haittaa, että toiset itkee julkisesti. Mun mielestä se on jopa jotenkin hienoa, että he pystyy täysin näyttämään miltä tuntuu.

Ja nyt kun meni syvälliseksi niin jatketaanpa. Mä olen toisaalta avoin ihminen ja kova höpöttämään omista asioistani. Ihmiset kai usein ajattelee, että ne pääsee lähelle mua henkisesti. Kuitenkin mä pidän tietynlaista etäisyyttä useampiin ihmisiin, joten oikeesti ne ei pääse lähelle. Joku sanoi joskus, että musta on vaikea tietää mitä mä ajattelen, kun en mä näytä sitä. Nyt oon yrittänyt opetella näyttämään, että muut tietäisi miltä musta tuntuu. En tiedä, miten on onnistunut. Enkä tiedä, miksi mä pidän etäisyyttä. En mä ihmisiä pelkää eikä mulla ole mitään traumoja tietääkseni. Ehkä mä pelkään itsenäisyyden menettämistä. Tai siis sitä, että jos on jonkun kanssa kaveria, niin se rupeaa roikkumaan liiaksi kiinni. Mun kun on vaikea sitten sanoa ei. No nyt on helpompaa kun on perhe ja oikeasti kaikkea muutakin. Ja ei kai tän ikäisenä oikeasti ole sitä pelkoa, että joku takertuisi kiinni. Silti se ajatus on varmaan jäänyt takaraivoon, että yksin on helpompaa. Varsinkin kun on ainoa lapsi ja oinas horoskoopiltaan

Nyt uuvuttaa jo tämä aivotyö (hakemus + avautuminen) sen verran, että pitää lähteä isännän seuraksi sohvalle. Vähän aivojen nollausta jonkun turhan ohjelman parissa ja sitten tutimaan.