Huhhuh, enpä oo tännekään ehtiny vielä tänä vuonna. Sen verran ollu kiirettä ja muuta puuhaa. Nyt aattelin taas tulla käymään.

Aika paljon on ehtiny tapahtua tässä välissä. Helmikuussa oli meidän perheen reissu Thaimaahan. Se oli kyllä ihana ja tosi rentouttava matka. Alunperin jännitti, että tuleeko koti-ikävä viikon jälkeen. No ei tullut. Oisin voinut jäädä sinne pidemmäksikin aikaa. Me oltiin Samuin saarella sellasessa rauhallisemmassa paikassa. Luulen, että lomakokemus ei olis ollu läheskään yhtä kiva, jos oltais oltu jossain vilkkaammassa paikassa. Yhtenä päivänä käytiin saaren menomestassa. Siellä oli upee ranta, mutta se oli aivan täynnä ihmisiä. Ei ollenkaan mun mesta.

Huhtikuussa jouduttiin lopettamaan meidän kissavanhus. Yhtenä yönä se rupes oksentamaan ja ripuloimaan. Vein sen sitten päivällä eläinlääkäriin, jossa ne otti röntgenkuvan sen mahasta siltä varalta että se olis syöny jotain mitä ei olis pitäny. Röntgenissä näkyi, että sen munuaisten ympärillä oli tosi iso kasvain. Ne sanoi, että vaikka sen leikkais, se ei välttämättä auttais/kissa ei toipuis siitä hyvin. Mä en voinu lopettaa sitä samantien, kun olin yksin lääkärissä, mutta varasin ajan seuraavaksi päiväksi. Kisu sai sitten kipulääkettä ja nestettä ja pahoinvointilääkityksen. Seuraavana päivänä oli hirveetä tulla töistä, kun se oli yhtä pirtee kun ennenkin. Edellisen illan ja yön se oli vaan nukkunu meiän sängyssä. Onneksi ne oli lääkärissä varottanu, että lääkkeet saattaa piristää sen, mutta ei silti pidä luulla, että se on terve. Vietiin se lopetettavaksi sitten koko perheen voimin, mikä oli ihan hyvä. Mä olin niin murtunu, että autolla-ajamisesta ei varmaan olis tullut mitään. Olisin halunnut haudata sen sellasenaan, mutta koska maa oli jäässä, me jouduttiin tuhkaamaan se. Ja niin saamattomia ollaan, että tuhkauurna on vieläkin takan päällä odottamassa hautaamista. Nyt on tosin jo paikka katottuna pihalle. Ehkä tässä loman aikana vihdoin saataisiin saatettua Tinsu-vainaa viimeiseen lepopaikkaan.

Toukokuun alussa menin lääkäriin valittamaan, kun oli koko ajan hirvee ahdistus päällä. Mä rupesin mm. itkemään, kun näin kolaroidun auton yks päivä ja joinain päivinä taas teki mieli ajaa muita autoja päin tiellä, kun vitutti vaan niin paljon. Normaalisti ei oo tollanen olo. Mä ajattelin, että mulla on työuupumus tai jotain, koska meillä tuo työilmapiiri ei oo mitenkään kehuttava. Ensin sain mielialalääkityksen, vaikka en olis halunnu. Söin niitä neljä päivää ja sitten lopetin, kun oli pitäny kasvattaa annosta. Mun mielestä mä en vaan ollu niiden tarpeessa, kun en ollu masentunu tms. Samalla olin mittaillu viikon ajan verenpainetta, kun lääkäri ei saanu mitään järkeviä lukemia mitattua. No enpä saanu minäkään. Kotona levossa lukemat oli tollasta 200/120 luokkaa tai yli. Lääkärillä meni pasmat ihan sekasin, kun näytin sille lappua, johon olin kirjottanu kaikki mittaustulokset ylös. Se lykkäs mulle verenpainelääkkeet kouraan ja anto toisen viikon sairaslomaa. Lukemat rupes onneksi tippumaan heti lääkityksen alettua. Jälkeenpäin lääkäri sano, että häntä jännitti oikeesti, miten mä pärjään sen viikonlopun yli. Jos mä olisin sillon perjantaina näyttäny kipeeltä, hän olis lähettäny mut suoraan sairaalaan. Mutta ei mulla ollut edes yhtään kipee olo. Se verenpaine oli hiipiny ylös niin salakavalasti, että en mä sitä huomannut. Päänsärkyjä tosin oli useemmin, mutta mun äidillä on migreeni, joten mä yhdistin sen siihen. Nyt, kun on syönyt niitä lääkkeitä, mä huomaan kuinka väsyny sitä on ollu. Mieliala on myös parantunu huimasti eikä mulla särje päätä enää oikeestaan ikinä. Rehellisesti sanottuna sillon sitä kyllä tajusi, kuinka pienestä elämä voi olla kiinni. Jos mä en olis menny valittaan mun ahdistusta niin ties koska toi verenpaine olis todettu, koska mulla on aina ollu hyvät paineet. Ja jos ei sitä olis todettu, niin joku kaunis päivä olis voinu joku aivosuoni sanoa ping. Ja se olis sitten varmaan ollu menoa. Ja tästä kaikestahan mä syytän luonnollisesti mun työpaikkaa...

Nyt mun vuodenalku kuulostaa tosi ankeelta, mut on tässä kivojakin juttuja ollut. Ollaan esmes viihdytty uudessa kodissa todella hyvin. Varsinkin mä nyt, kun on päässyt pihahommiin. Ja tuntuu isäntäkin tykkäävän, kun on kaikenlaista puuhaa. Tyttö on viihtyny uudessa koulussa ja saanu kavereita. Myös koko tää kaupunki on sellanen just mulle sopivan kokonen. Meren läheisyyttä en oo kaivannut ikinä, mutta nyt kun se on tossa melkeen vieressä, niin onhan se aivan ihana lisä. Ollaan jopa ruvettu suunnittelemaan jonkun pienen veneen ostamista, että pääsis päiväreissuille lähisaariin. Tänään vietettiin päivä yhdessä saaressa isännän työkaverin perheen kanssa, kun niillä on vene. Mä nautin kyllä ihan täysillä! Otettiin aurinkoa ja välillä käytiin uimassa, grillattiin ja otettiin vähän punaviiniä. Mitä sitä muuta voi ihminen lomallaan kaivata? Ens kesänä ajattelin mennä melontakurssille. Omaa kajakkia en varmaan osta, mutta sitten saa niitä vuokrattua, kun on kurssi käytynä. Luulen, että sellanen hidas meneminen sopis mulle kun nyrkki silmään.

Yhteenvetona vois siis sanoa, että vaikka on kaikenlaista kakkaa satanu alkuvuonna niskaan, niin siitä huolimatta elämä on aika ihanaa kun sen oikein oivaltaa!